Aika usein, kun kerron, että meidän perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä, multa kysytään, että kiintyykö niihin lapsiin ja miltä luopuminen sitten tuntuu?

Päivystävään sijaisperheeseen voidaan sijoittaa lapsi lyhyeksi aikaa, mikä tarkoittaa melkein mitä vain viikosta reiluun vuoteen. Kun me haetaan lapsi kiireellisesti, usein vain tunnin varoitusajalla, ei kukaan tuossa vaiheessa vielä tiedä kuinka kauan lapsi tulee meillä asumaan.

Kyllä lapsiin kiintyy ja niin kuuluu kiintyäkin! Se on oikeastaan koko tämän työn ideakin. Juuri se, että lapseen kiintyy ja lapsi saa kiintyä yhteen turvalliseen ja pysyvään aikuiseen (toki perheessä voi olla kaksikin aikuista, mutta usein lapsi pystyy ainakin aluksi kiintymään vain yhteen uuteen aikuiseen) on suuri ero perhe- ja laitoshoidon välillä.

Kaikkiin lapsiin kiintyy vähän eri tavoin ja tähän vaikuttaa hirmuisen moni asia. Samoin kaikki luopumisetkin ovat erilaisia. On toki aivan erilaista luopua lapsesta viikon kestäneen sijoituksen jälkeen, kuin silloin, jos sijoitus on kestänyt yli vuoden!

Luopuminen tuntuu jokaisen lapsen kohdalla aivan erilaiselta. Silloin voi tuntea surua ja haikeutta siitä, että lapsen on lähdettävä meiltä. Tai sitten iloa ja koko kehossa hyrisevää onnea, jos tietää, että sijoituksen jälkeen palaset lapsen elämässä loksahtavat vihdoin kohdalleen. Luopuminen voi tuntua myös helpottavalta, ei kaikkien lasten kanssa ole jatkuvasti helppoa ja ihanaa! Ehkä luopuminen on aina sekoitus tsiljardia eri tunnetta, mutta ihan joka kerralla lapsesta luopuminen tuntuu varmasti haikealta.

Rakastan omia lapsiani aivan älyttömän paljon ja olen ajatellut, että se toimii myös jonkinlaisena suojamekanismina tässä työssä. Toisiin lapsiin ehtii kiintyä lyhyen sijoituksen aikana vain vähän, toisista taas saattaa tulla pitkän sijoituksen aikana kovinkin tärkeitä ja rakkaita, vähän kuin omasta kummilapsesta. Mutta sellaista sydämen pakahduttavaa äidinrakkautta en varmastikaan voisi tuntea vierasta lasta kohtaan.

Ja voi miten väärässä taas olinkaan.

Kyllä vierastakin lasta kohtaan voi tuntea samanlaisia maailman suurimpia tunteita. Tiedättehän, kun pelkkä lapsen katse, hymy tai juuri opittu uusi taito saa lämpöisen onnen ja ylpeyden tunteen läikähtämään päästä varpaisiin. Tai kun odottaa päiväuniaikaa (sitä omaa aikaa ja kuumana juotua kahvikupillista!) ja sitten lapsen nukkuessa sitä tuleekin jo vähän ikävä. Kun täytyy käydä kurkkimassa, että hengittäähän se ihan varmasti, kun on nukkunut jo niin pitkään. Ja kun sitten vihdoin saa rutistaa sitä juuri herännyttä unenlämpöistä pötkylää sylissään, rutistuu samalla sydänkin onnesta mykkyrälle.

Vaikeinta on, jos juuri silloin, kun täytyisi alkaa valmistautumaan luopumiseen huomaakin, että omassa mielessä lapsesta on tullut yksi meistä. Osa meidän perhettä, jossa kaikki ovat aivan yhtä rakkaita. Silloin luopuminen tuntuu aivan kamalan vaikealta!

Silloin pelkkä ajatus luopumisesta tuntuu tummana möykkynä rinnassa. Se musertaa sydämen kuivaksi ja ruttuiseksi rusinaksi. Se tuntuu hirvittävän surulliselle ja samalla jotenkin väärälle. Sellainen suru luopumisesta on vain käytävä läpi. Itkettävä, kun itkettää.

Mutta sellaista tämä työ on. Kiintymistä ja luopumista.

Olen luonteeltani tosi optimistinen ja melko positiivinen. Välillä nuo luonteenpiirteet ovat mun mielestä vähän rasiattaviakin, mutta luopumisissa niistä on varmasti aivan hurjasti hyötyä. Vaikea luopuminen saattaa tuntua fyysisenä kipuna, mutta se musta möykky on siellä kehossa, ei mielessä.

On tärkeää tietää, että sen rinnassa painavan möykyn tilalle tulee kauniit ja lämpöiset muistot ja ajatus siitä saa hymyilyttämään silloinkin, kun luopuminen tuntuu kamalan surulliselle.

LUE MYÖS:

Meistäkö lastensuojelun kriisiperhe?
Päivystävä sijaisperhe – mitä päivystäminen tarkoittaa?
Päivystävä sijaisperhe – miten omat lapset ovat suhtautuneet?
Lapsen oikeus turvalliseen arkeen