Kun me päätettiin siirtää kuopus poikien yhteiseen makuuhuoneeseen nukkumaan, oli käsinkosketeltavaa jännitystä ilmassa. Esikoinen viuhtoi malttamattomana huoneesta toiseen, ja puhua pälpätti kuin jääkiekkoselostaja jännitystään. Nyt vihdoin, pitkän odottelun jälkeen hän saisi oman pikkuveljen samaan huoneeseen nukkumaan. Olihan tuota hetkeä odotettu ihan vauvan syntymästä saakka. Vihdoin oma pikkuveli oli tarpeeksi iso.
Meidän vanhempien makuuhuone näytti ihanan avaralle ilman pinnasänkyä parisängyn reunassa kiinni. Mutta myös tosi tyhjälle. Ihan liian tyhjälle. Valtava haikeus vyöryi päälle sängyssä maatessa, kun mietin, ettei tuossa tyhjässä kohdassa tule enää koskaan olemaan vauvansänkyä. Samalla kun kyyneleet kohosivat silmiin, purskahdin nauruun. Nyt ymmärsin ihan täysin, miltä anopista on tuntunut, kun hän on kertomansa mukaan hakenut omaan huoneeseen muuttaneen kolmevuotiaan kuopuksensa aikanaan takaisin vanhempien makuuhuoneeseen nukkumaan. Kyynelten seasta kikatin miehelle, että ihan varmasti mäkin pian raahaan pinnasängyn takaisin omalle paikalleen.
Aika monesti mä mietin, että tää hetki mun elämässä taitaa olla kaikkein parasta ja onnellisinta aikaa, ja haikeudella mietin, etteivät mun pienet pojat oo aina näin pieniä. Ja tuona iltana taas muistin, että lapset todellakin kasvavat nopeammin, kun itse ehtii huomatakaan.
Ja vaikka mua välillä vähän turhauttaakin istua iltaisin nukuttamassa lapsia käsi kädestä kiinni pitäen, en malta olla nukuttamattakaan, sillä tiedän jo nyt, että jonain iltana en enää saa pitää pientä kättä omassani. Tulee aamut, jolloin kukaan ei halua kömpiä syliini, kun yritän juoda kahviani kuumana, ja yöt, jolloin pienet jalat eivät sipsuttele meidän vanhempien makuuhuoneeseen, eivätkä kylmät pikkuruiset varpaat kutittele peiton alla.
Tää hetki, voisinpa pysäyttää ajan ja jäädä vähäksi aikaa vain tähän. ♡