Meillä oli syksyllä kaikki jotenkin tosi ihanasti ja hyvin. Oltiin saatu kesällä meidän kodin laajennus valmiiksi ja päästy nauttimaan niistä 50 lisäneliöstä, joita oltiin kovasti odotettu ja kaivattu. Oltiin oltu kesällä kolmen viikon road tripillä Euroopassa, mistä olin haaveillut kauan! Oltiin jääty keväällä pidemmälle tauolle päivystysperhetyöstä ja edessä oli vielä miehen kanssa viikon Kreikan loma kahdestaan, kunnes palattaisiin meille tuttuun arkeen. Lapsilla koulut jo rullasi kesälomien jälkeen ja sen Kreikan matkan jälkeen palattaisiin taas päivystämäänkin.
Oikeassa rinnassa tuntui jomottelua. Kipu oli erilaista kuin se vihlonta, jota rinnassa oli ennenkin ollut ja jonka takia olin jo 1,5 vuotta sitten käynyt mammografiassa ja ultrassa. Tuolloin ei onneksi löytynyt mitään. Nyt rintaa jomotteli ja pisteli välillä ja sitten huomasin siinä pienen ”hymykuopan”. Soitin terveyskeskukseen, jossa kerrotiin, että voisin tulla ns. pikapolille, eli ilman ajanvarausta jonottamalla käymään näytillä. Menin heti seuraavana aamuna ja lääkäri tunnusteli rintaa ja sain lähetteen taas mammografiaan, vaikka rinnassa ei tuntunutkaan mitään.
Viikon päästä olin jo Terveystalolla mammografiassa ja kuvien jälkeen lääkäri tuli kertomaan, että kuvissa ei näkynyt mitään. Huh! Päätettiin kuitenkin myös ultrata. En osannut huolestua silloinkaan, kun lääkäri liikutti ultrakapulaa pitkään ja tarkasti sen kipeän rinnan päällä, kunnes kertoi, että nyt sieltä löytyi jotain ja seuraavaksi otettaisiin koepaloja. En käsittänyt yhtään mitä tapahtuu! Olin koko ajan kuvitellut, että käyn tutkimuksissa, että saan mielenrauhan rinnan nipistelyiltä ja voin hyvillä mielin unohtaa koko asian ja lähteä kohta sinne Kreikkaan. Kysyin lääkäriltä, että voiko se kuitenkin olla jotain muuta, jotain hyvälaatuista, johon lääkäri vastasi, ettei valitettavasti usko niin. Rinta puudutettiin koepaloja varten ja kysyin otetaanko se koko kasvain sieltä nyt pois. Kuulemma vaan muutama koepala, joista saan vastauksen muutaman päivän päästä. Koepalat otettiin ja itkin samalla koko ajan. Olin aivan järkyttynyt ja shokissa. Kerroin, että oltaisiin lähdössä pian Kreikkaan, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että nyt ei kannata lähteä mihinkään, sillä lisätutkimuksia saattaisi olla tulossa. Eikä mua kyllä olisi enää huvittanut minnekään lähteäkään. Halusin vain kotiin ja lasten luo. Sain mukaani esitteitä rintasyövästä ja puhelinnumeroita mm. Rintasyöpäyhdistyksen psykologille ja hoitajalta neuvon mennä vaikka kahvilaan hetkeksi istumaan, ennen kuin lähtisin ajamaan autolla.
Viikko tutkimuksesta tulosten kuulemiseen oli kamala! Viikon ajan toivoin, että saisin sittenkin hyviä uutisia, vaikka se kuulostikin aika epätodennäköiseltä. Ja sitten sain puhelun, jossa mulle kerrottiin, että mulla on rintasyöpä.
Tuntui ihan käsittämättömältä! Olin 45-vuotias, en tupakoi, en käytä alkoholia kuin ehkä pari kertaa vuodessa parin viinilasillisen verran, en ole ylipainoinen, enkä ole koskaan edes tilannut Temusta mitään! (Tuoteturvallisuudesta ei vastaa kukaan ja joissain kengissä esim. ollut yli 200 kertainen määrä syöpääkin aiheuttavia ftalaatteja sallittuun määrään nähden! Ja ftalaatteja on löytynyt lasten leluistakin..) Voisin varmasti syödä monipuolisemmin ja terveellisemmin (ja vähemmän sokeria) ja liikkua enemmän, mutta ihan tavalliset ruokailu- ja liikkumistottumukset mulla kuitenkin on. MIKSI juuri mun piti sairastua? Ja miksi juuri nyt, kun kaikki oli niin hyvin?
Kuulin, että noin 80% prosenttia rintasyöpäpotilaista leikataan ensin ja sen jälkeen alkaa muut mahdolliset hoidot. Mun kasvain oli pari senttinen, eikä kainalossa näkynyt mitään, joten kuvittelin, että kohta saan ajan leikkaukseen, eikä välttämättä mitään sytostaattihoitoja edes tarvita.
Sitten opin, että rintasyövät luokitellaan eri alatyyppeihin. Tavallisin ja yleisin on hormonipositiivinen rintasyöpä, harvinaisin ja pelottavimman kuuloinen taas kolmoisnegatiivinen rintasyöpä.
Noin kuukausi diagnoosista tapasin ensimmäistä kertaa lääkärin, ja kuulin myös syöpätyypistä ja hoitosuunnitelmasta. Mulla olisi kolmoisnegatiivinen rintasyöpä, jonka hoito alotettaisiin noin puoli vuotta kestävällä sytostaattihoidolla. Sitten tulisi leikkaus jne.
Nyt tuosta lääkärikäynnistä on jo kaksi kuukautta ja sytostaattihoitoja on takana useita. Sytostaateista tulee monenlaisia haittavaikutuksia, mutta oon kyllä voinut pääasiassa ihan hyvin. Onnekseni myös kuulin ensimmäisellä hoitokerralla, että nykyään sytostaattihoitojenkin aikana saa, ja on ihan suositeltavaakin, elää ihan tavallista arkea. Mennä, kulkea ja tavata ihmisiä!
Ensin ajattelin, ettei tää sairaus ole muuttanut mua juurikaan, mutta on se kyllä. Mulle on aina ollut perhe tärkein ja ollaan eletty tosi perhekeskeistä elämää. Ollaan myös toteutettu meidän haaveita aina heti, jos se on ollut mahdollista, eikä olla koskaan ajateltu, että tehdään jotain vasta ”sitten kun”. ’
Nyt haluaisin nähdä läheisiä useammin (mikä on kyllä hankalaa välimatkojen takia) ja varsinkin haluaisin, että lapset tapaisivat sukulaisiaan useammin. Ja niitä haaveita haluan jatkossakin toteuttaa heti kuin vain mahdollista, ehkä enemmänkin kuin aikaisemmin. Tällä hetkellä kyllä suurin haave on vain parantua ja saada oma elämä takaisin ilman tätä sairautta. Ja vaikka hiusten menetys ei tässä mittakaavassa niin iso juttu ollutkaan, niin oispa ihanaa, kun tää kaikki olisi jo ohi ja omat hiukset alkaisivat taas kasvaa!
Kaikesta tästä huolimatta eletään ihan tavallista arkea ja valmistaudutaan pian koittavaan jouluun!
Mukavaa joulun odotusta!
