Tänään kaappeja järkkäillessä, käsiin osui vanha agilitykassi. Oon käynyt meidän kaikkien koirien kanssa enemmän tai vähemmän agilitaamassa, aina parin vuoden takaiseen kevääseen asti. Silloin jäin agilitysta mammalomalle ”muutamaksi kuukaudeksi”… Ja samalla lomalla ollaan edelleen.
Aloin miettimään harrastustaustaani. En oo ikinä ajatellut olevani kovinkaan harrastususkollinen ihminen, en oo ikinä harrastanut mitään kovin vakavissani, enkä pitkäjännitteisesti. En myöskään oo ajatellut, että harrastukset olisivat mulle kovinkaan tärkeitä.
Kuitenkin kun aloin miettimään, harrastin itseasiassa ennen lapsen syntymää aika paljonkin. Viikottaiset agilitytreenit koiran kanssa, lumettomalla kaudella MEJÄä koiran kanssa, satunnaiset jumppakäynnit, erinäisiä askarteluharrastuksia, kuten korujen tekoa jne…
Lapsen syntymän ei pitänyt ”vaikuttaa mihinkään”, tai ”muuttaa mua mitenkään”, mutta onhan se muuttaanut. Ihan kaiken. Vanhoille harrastuksille on saanut heittää hyvästit, ihan syystä, että mummot, kummit ja muu mahdollinen hoitoapu asuu vähintään kolmen tunnin ajomatkan päässä. Onhan lapsella toki isäkin, mutta kun työ on iltapainotteista asettaa se omat rajoitteensa harrastamiseen, ja viikonloput olisi kiva viettää koko perheen kesken puuhastellessa.
Vauvavuosi kului jossain ihme huumassa, enkä silloin edes juurikaan kaivannut mitään ”omaa tekemistä”. Pojan täyttäessä vuoden, aloitettiin yhteinen muskariharrastus, ja viikottaiset muskarikäynnit jatkuu edelleen.
Nyt kuitenkin on alkanut tuntumaan, että jotain omaakin olisi kiva taas harrastaa. Ehkä sen on saanut aikaan tuo keväinen aurinko, ja visio solakasta bikinivartalosta ;)
Mieluiten rääkkäisin itseäni kuntosalilla, mutta sellaista ei ihan meidän läheltä löydy. Jumpatkin ovat mieleen, mutta niissä monesti tulee aikatauluongelmia. Seliseli…
Ajattelinkin, että nyt olisi aika hankkia juoksulenkkarit, ja aloittaa juoksuharrastus! Ei pitkiä ajomatkoja, kun harrastamaan pääsee suoraan kotiovesta ulos astumalla, eikä lukujärjestyksestä sopivan tunnin etsimistä, koska juoksemaan voi lähteä sillä hetkellä kun se itselle parhaiten sopii.
Ainoa ongelma on, että VIHAAN juoksemista! Mutta oon kuullut, että on muitakin yhtä toivottomia tapauksia, jotka ovat sinnikkäästi jatkaneet vastenmielistä juoksemista, ja jopa jääneet koukkuun juoksemiseen! Niinpä optimistina minäkin näen itseni jo puolimaratoonille treenaamassa… Heh ;D
Ei nyt sentään, alkutavoite on saada pois se tunne, kun luulee kuolevansa, ja saada kuntoa pikkuhiljaa kasvamaan. Eikä se kesäksi parin kilon painonmenetyskään haitaksi olisi.
