Me tykätään retkeillä lasten kanssa ja tärkeintä näillä retkillä on tietenkin hyvät eväät!
Aika usein (eli melkein aina) pakataan reppuun makkaraa ja joskus vaahtokarkkejakin nuotiolla käristettäväksi ja paahdettavaksi. Viime viikonloppuna ei kuitenkaan haluttu ottaa makkaroita tai muitakaan suolaisia retkieväitä, vaan lähdettiin metsään ihan vain herkuttelemaan!
Tarkoituksena oli tehdä tikkupullia ihan perinteisellä tavalla, eli kieputtaa ohuita taikinapötkylöitä kepin päähän ja paistaa niitä nuotiolla. Onneksi kuitenkin ennen metsään lähtöä googlailin tikkupullavinkkejä, sillä löysin Partioaitan sivuilta aivan nerokkaan vinkin käyttää tölkkicroisantia taikinana!
Samalla kun kävin ostamassa tölkkicroisantteja ja muita evästarvikkeita, ostin myös (gluteenitonta) pakastepullataikinaa.
Heti ihanalle retkipaikalle saavuttuamme mies sytytteli nuotion ja kohta päästiin testailemaan näitä kahta erilaista vaihtoehtoa tikkupullien tekoon. Arvaattekos kumpi tapa oli meidän mielestä parempi? No tölkkicroisantit voitti tällä kertaa kyllä ihan sata nolla!
Croisanttitaikinaa oli superhelppo käsitellä, sillä se ei tartu käsiin, eikä tee käsiä tahmaiseksi. Siitä vain kipsuteltiin taikinaa tikun päähän ja paistettiin croisantit kypsiksi.
Kokeiltiin paistaa tikkupullia myös valmiista gluteenittomasta pullataikinasta, mutta taikinaa oli aivan kamala käsitellä metsässä, sillä se tarttui käsiin (kuten pullataikinat kai yleensäkin), enkä meinannut saada pullataikinasta tahmaisia käsiäni millään metsässä puhtaaksi. Viileässä syyssäässä käsien lutraaminen hyytävän kylmän näköisessä järvivedessä ei houkutellut, mutta onneksi mukana oli kosteuspyyhkeitä, joilla lopulta sain raavittua taikinan joten kuten käsistäni irti. Toki jos ruokavalio on ehdottoman gluteeniton, ei tuo croisanttitaikina silloin sovi, mutta muuten kyllä suosittelen testaamaan. Ihanan helppoa!
Viiden lapsen kanssa tikkupullia paistaessa tietenkin joku kärvensi pullansa (tai croisantin) liian mustaksi ja jollain jäi vähän liian raa’aksi, mutta tämä ei kyllä ketään tuolla metsässä haitannut, vaan jokainen lämmin herkkupala syötiin hyvillä mielin kermavaahdon ja mansikkahillon kanssa ja huuhdottiin lopuksi päärynämehulla alas.
Meidän perheen kaikki juhlat syntymäpäivistä hääpäivään osuu syksyyn tai loppuvuoteen. Saadaan siis ihanaa juhlahumua synkeän syksyn keskelle.
On ollut mukavaa kietoutua pehmoisiin neuletakkeihin ja ottaa kaikki ihanat syystakit käyttöön. Muutenkin on ollut ihan parasta tehdä löytöjä omasta vaatekaapista. En muistanutkaan miten ihania vaatteita siellä on!
Harrastuksettoman koronakevään jälkeen harrastusten täyttämä syksy tuntuu superkivalle. Ei olla haluttu täyttää kalenteria joka illalle, mutta aika useana iltana on joitain harrastusmenoja.
Syksyllä on aivan uskomattoman kaunista! Mun mielestä juuri tämä vuodenaika, kun puissa on vielä lehdet, mutta ne alkavat olla jo ihanan värikkäitä on kaikkein kauneinta. Toivottavasti tätä kestää vielä pitkään, eivätkä syysmyrskyt riepottele lehtiä puista irti vielä hetkeen.
Kesällä tuli oltua ulkona ihan KOKO ajan. Sekin oli kyllä mukavaa, mutta tykkään myös tästä, kun saa hyvällä omalla tunnolla puuhastella sisätiloissa. Ajattelin käydä ostamassa vuosien tauon jälkeen maalaustarvikkeet! Heh, meillä ei taida olla tällä hetkellä yhtään maalausta vailla olevaa seinää meidän kodissa ja ehkä muutenkin voi olla hyvä siirtää tämä maalausinto puukehyksiin pingotettuihin kankaisiin.
Pahinta syksyssä…
Kurapukurumba, yyyh! Vielä on ollut ihanan kuivaa ja ulos on ollut helppo lähteä lasten kanssa. Mutta varmasti sekin aika on edessä, kun ulos on puettava kuravaatteet ja värjöteltävä tihkusateessa. Ja eteinen täyttyy hiekasta ja kurasta, graah.
Varmasti kaikkein pahin syksyssä ja talvessakin on pimeys! En kestä sitä yhtään! Jos mun olisi valittava kylmyyden ja pimeyden välillä, valitsisin sekuntiakaan miettimättä kylmyyden. Voisin elää pakkasessa läpi vuoden, jos voisin siten välttää sen lamaannuttavan pimeyden.
Kesällä tuntui kuin meillä olisi neliöitä ainakin tuplasti, kun monia toimintoja saattoi siirtää terassille ja muualle omalle pihalle. Nyt terassikamat on kannettu pois ja leikkimökki odottaa leikkijöitä vasta ensi keväänä (kun ne terassikamat on ensin purettu taas terassille).
Äh, korona. Se on tietty pahinta koko syksyssä. Toivottavasti koronatilanne ei tästä kamalasti huonone, vaikka ei tämä tilanne kovin hyvältäkään enää näytä. Koko kevään mietin, että kaiken sen koronakotoilun kestää, kun on kevät, valoisaa ja ihana sää ulkoilla. Että olisipa kamalaa, jos olisi synkkä marraskuu. Niinpä todellakin toivon, ettei koronatilanne pahene niin, että etäkouluillaan keskellä pimeää marraskuuta!
No, en nyt kuitenkaan keksinyt enää viidettä pahaa asiaa syksyssä, joten kaikenkaikkiaan tämä syksy taitaa olla aivan mukavaa aikaa!
Kun meidän esikoinen aloitti kaksi vuotta sitten ensimmäisen luokan koulussa tuntui, että ”kaikilla” muilla lapsilla oli jo oma kännykkä. Me vähän vastustettiin koko kännykkäajatusta, eikä hankittu lapselle vielä tuolloin omaa puhelinta. Sitten hellyttiin ja annettiin lapselle ensimmäinen oma kännykkä ekaluokan hiihtolomalla, eli silloin kun ensimmäinen lukuvuosi oli jo lähes loppusuoralla.
Näin jälkikäteen en oikein enää saa kiinni siitä ajatuksesta, miksei lapselle annettu omaa kännykkää jo heti silloin kun koulu alkoi. Kännykästä ei ole ollut mitään haittaa, päin vastoin, siitä on ollut paljon iloa ja hyötyä!
Kännykkä on tuonut turvallisuudentunnetta lapselle, kun esimerkiksi koulumatkoilla on ollut mukana kännykkä, jolla on saanut tarvittaessa meidät vanhemmat kiinni. Kännykkä on ollut myös tärkeä yhteydenpitoväline kavereihin, ja luulen, että ilman kännykkää lapsi olisikin jäänyt monesta kaveritapaamisesta ulkopuolelle, sillä lapset usein sopivat leikeistään koulun jälkeen kännyköiden avulla. Toki kännykkää on käytetty myös pelaamiseen (tämä ehkä oli yksi niitä asioita miksi kännykkää aluksi vastustettiin), mutta kännykkään asetettavien rajoitusten avulla peliaikakin on pysynyt maltillisena, eli juuri sellaisena kuin me vanhemmat ollaan kunakin päivänä haluttu. Ja myönnettävä on sekin, että kännyköillä pelaaminen on sekin tänä päivänä yksi tärkeä tapa olla yhdessä kavereiden kanssa, enkä halua oman lapseni jäävän tästäkään ulkopuoliseksi.
Itse tykkään siitä, että näen omasta kännykästäni missä lapsi (eli lapsen kännykkä) menee ja on myös hurjan kätevää, kun lapsen saa kännykällä kiinni. Mutta tarvitseeko jo eskarilainen oman puhelimen?
Tarvitseeko eskarilainen oman puhelimen?
Eskarilainen ei varmastikaan tarvitse omaa puhelinta.
Ollaan ajateltu, että kuopus saa oman kännykän heti ekaluokalle mennessään, tai ehkä jo ekaluokkaa edeltävän kesäloman aikana, että kännykän käyttöä ehditään rauhassa opetella ennen koulun alkua. Mutta sitten törmäsin *Offerillalla (*mainoslinkki) lapsille tarkoitettuun GPS-älykelloon, eli kelloon joka toimii paitsi GPS-paikantimena, myös puhelimena (!!!), enkä malttanut olla tilaamatta, sillä kello maksoi vain vähän yli 20 euroa!! Olen nähnyt vastaavia kelloja aikaisemminkin, mutta näiden hinnat ovat olleet parin sadan euron luokkaa. En ole kalliimmista kelloista (ainakaan toistaiseksi, hah!) innostunut, sillä tällaiselle ei ole meillä ollut mitään välttämätöntä tarvetta, mutta tuohon edulliseen hintaan uteliaisuus voitti, enkä malttanut olla tätä tilaamatta.
GPS-älykellon ominaisuuksiin kuuluu mm. GPS-paikannus, tekstiviestittely ja mikrofoni ja kaiutin kahdensuuntaisia puheluita varten. Lisäksi kellosta löytyy myös mm. herätyskello ja taskulamppu, joista jälkimmäinen on varmasti lapsen mielestä hauska ominaisuus. Kellossa on myös erillinen SOS-painike, josta lapsi saa soitettua vanhemmille yhdellä napin painalluksella. Kelloon täytyy asentaa SIM-kortti, että kaikki toiminnot saa käyttöön.
Älykello ei ole välttämättömyys, mutta hauska se voi olla
Meidän eskarilaisella ei ole kovin suuri reviiri, jolla lapsi saa yksin ulkoilla, mutta huomattavasti suurempi kuitenkin kuin esikoisella saman ikäisenä. Tämän ikäisenä meidän esikoinen ulkoili vielä meidän omalla pienellä kadulla ja leikki naapurissa asuvien lasten kanssa. Kuopuksella puolestaan on jo paljon kavereita pienen pyöräilymatkan päässä (omalla asuntoalueella), ja lapsi saa sovittaessa pyöräillä jo itse näiden kavereiden luo tai läheiseen leikkipuistoon.
Älykello ei ole mikään välttämättömyys, mutta mun mielestä on hauskaa, että voin siitä tarkistaa missä lapsi on menossa ja kätevästi soittaa suoraan lapselle, kun on aika tulla kotiin. Lapsi on arvatenkin itse aivan hurjan innoissaan näin hienosta kellosta ja onhan tämä munkin mielestä kuin mikä agenttikello konsanaan. Enpä olisi itse lapsena voinut kuin unelmoida rannekellosta, jolla saan soitettua puheluita!
Mitään kokemuksia meillä ei tästä kellosta vielä ole, sillä tämä saapui vasta juuri postista ja seuraavaksi täytyisi asentaa kelloon SIM-kortti ja tutustua muutenkin kelloon tarkemmin. Voin kuitenkin palata kertomaan käyttökokemuksia, kun ollaan ehditty jonkin verran kelloa käyttää.
Ps. Kolmasluokkalainen oli ehkä ensimmäistä kertaa pikkuisen kateellinen pikkuveljelleen, sillä hänkin olisi halunnut näin upean kellon, hah!
