Kun kuukausi sitten pojalle tuli ikää mittariin kolme vuotta, mahdollisti se myös ensimmäisen oman harrastuksen lapselle. Siis sellaisen, jossa käydään ihan itse, ilman vanhempia.
Kovasti oltiinkin syksyllä starttaavaa liikuntaleikkikoulua odoteltu, ja ensimmäiselle liikkarikerralle lähdettiin ilman suurempia jännittelyitä, vaikka ilmassa olikin muutamia kysymyksiä, ”Käydäänkö me ostamassa koulutarvikkeita?” ”Pitää ottaa pulpetti mukaan!”, niin olihan kyse liikuntaleikkikoulusta…
Ensimmäisen kerran jälkeen myös kovasti ihmetytti, että miksi äitikin oli siellä, saako seuraavalla kerralla mennä ihan yksin.
Lapsen ihan eka harrastus oli muskari, jossa käytiin yhdessä joko äitin tai isseen kanssa. Muskari aloitettiin vuoden ikäisenä ja hyvillä mielin ja innoissaan sinne aina lähdettiin. Kun siitä vuoden päästä muutettiin, ei uudella paikkakunnalla muskari enää innostanutkaan, ei sitten ollenkaan. Koko muskariin ei ekan kerran jälkeen oltaisi haluttu enää edes lähteä, ja kun me kuitenkin muutaman kerran lähdettiin, oltaisiin sieltä haluttu lähteä kesken pois. Eipä me väkisin viitsitty jatkaa epämieluisaa harrastusta, joten siitä syystä alettiin katsella ihan muita vaihtoehtoja.
Tuskin kolmevuotias, saati nuorempi, varsinaista harrastusta tarvitsee, ja tuo muskari me aloitettiinkin aikanaan lähinnä, koska itse kaipasin meille jotain kivaa yhteistä tekemistä. Nyttemmin tuota liikkaria miettiessä taas tuumin, että haluaisin lapselle mielekkään harrastuksen jo pienestä pitäen, sellaisen mistä mahdollisesti syttyisi kipinä tulevaan ehkäpä kouluvuosien harrastukseen. Missään nimessä mitään harrastuspakkoa ei ole, mutta todella toivoisin lapsen löytävän aikanaan sen oman juttunsa, jonkin kivan harrastuksen, jonka parissa aika kuluisi teinivuosinakin lähikaupan edessä notkumisen sijaan…