Tiesin, ettei meillä olisi enää kauaa yhteistä aikaa jäljellä. Ehkä päiviä, mutta toivoin, että vielä viikkoja tai kuukausia.

Halusin käydä ottamassa muistoksi kuvia loppukesän kauniilla auringonkukkapellolla yhdessä oman supermummoni, lähes 15 vuotiaan Vuokko-terrierin kanssa.

Kahlattiin yhdessä keltaisena hohtavaan auringonkukkamereen, upotin nenäni karheaan valkeaan turkkiin ja mietin, miten tärkeä tämä pieni ystävä mulle on.

Vain viikon päästä näiden kuvien jälkeen sain silitellä tärkeää, rakasta ystävääni viimeisen kerran. Pussata viimeisen kerran kylmää ja märkää kuonoa. Pidellä sylissä ja hyvästellä. Tuudittaa uneen.

Ihan hullun kova ikävä mun omaa supermummoa.