Kun me päätettiin siirtää kuopus poikien yhteiseen makuuhuoneeseen nukkumaan, oli käsinkosketeltavaa jännitystä ilmassa. Esikoinen viuhtoi malttamattomana huoneesta toiseen, ja puhua pälpätti kuin jääkiekkoselostaja jännitystään. Nyt vihdoin, pitkän odottelun jälkeen hän saisi oman pikkuveljen samaan huoneeseen nukkumaan. Olihan tuota hetkeä odotettu ihan vauvan syntymästä saakka. Vihdoin oma pikkuveli oli tarpeeksi iso.
Meidän vanhempien makuuhuone näytti ihanan avaralle ilman pinnasänkyä parisängyn reunassa kiinni. Mutta myös tosi tyhjälle. Ihan liian tyhjälle. Valtava haikeus vyöryi päälle sängyssä maatessa, kun mietin, ettei tuossa tyhjässä kohdassa tule enää koskaan olemaan vauvansänkyä. Samalla kun kyyneleet kohosivat silmiin, purskahdin nauruun. Nyt ymmärsin ihan täysin, miltä anopista on tuntunut, kun hän on kertomansa mukaan hakenut omaan huoneeseen muuttaneen kolmevuotiaan kuopuksensa aikanaan takaisin vanhempien makuuhuoneeseen nukkumaan. Kyynelten seasta kikatin miehelle, että ihan varmasti mäkin pian raahaan pinnasängyn takaisin omalle paikalleen.
Aika monesti mä mietin, että tää hetki mun elämässä taitaa olla kaikkein parasta ja onnellisinta aikaa, ja haikeudella mietin, etteivät mun pienet pojat oo aina näin pieniä. Ja tuona iltana taas muistin, että lapset todellakin kasvavat nopeammin, kun itse ehtii huomatakaan.
Ja vaikka mua välillä vähän turhauttaakin istua iltaisin nukuttamassa lapsia käsi kädestä kiinni pitäen, en malta olla nukuttamattakaan, sillä tiedän jo nyt, että jonain iltana en enää saa pitää pientä kättä omassani. Tulee aamut, jolloin kukaan ei halua kömpiä syliini, kun yritän juoda kahviani kuumana, ja yöt, jolloin pienet jalat eivät sipsuttele meidän vanhempien makuuhuoneeseen, eivätkä kylmät pikkuruiset varpaat kutittele peiton alla.
Tää hetki, voisinpa pysäyttää ajan ja jäädä vähäksi aikaa vain tähän. ♡
IHAN VAAN ARKEA (JA KUVIA)
TASSUTELLEN OMAAN SÄNKYYN
Vähän aikaa sitten kerroinkin, että meidän vuoden ja kolmen kuukauden ikäinen kuopus nukkuu vielä perhepedissä, eikä pinnasängyllä ole toistaiseksi ollut muuta virkaa, kuin toimia laitana parisängyn vieressä (ja hirveän kätevänä vaatevarastona…). Me oltiin vitkuteltu tuota omaan sänkyyn siirtoa aika kauan, koska arvelin, ettei vastasyntyneestä vieressä nukkunut, tuttia syömätön ja edelleen maitoa öisin saava lapsi tuota muutosta ihan mukisematta hyväksyisi, vaan tiedossa saattaisi olla hankalia iltoja ja valvottuja öitä.
Perhepetiratkaisu sopi meille tosi hyvin, ja ongelmaksi alkoi koitua oikeastaan vain illat, jolloin lapsi jäi yksin nukkumaan meidän vanhempien parisänkyyn Nabby kainalossa, ja mä sitten istuin kännykkä kädessä olkkarissa kuuntelemassa, kun itkuhälytin ilmoitti jokaisesta kyljen käännöksestä. Yleensä lapsi tosiaankin vain käänsi kylkeä tai vaihtoi muuten asentoa, mutta joskus itkuhälyttimen rahina tiesi sitä, että poika oli herännyt kesken unien ja lähtenyt vähin äänin liikenteeseen. Kun yhtenä iltana pimeässä makuuhuoneessa vastassa oli yöpöydällä istuva lapsi, arveltiin, että olisi aika muuttaa meidän nukkumisjärjestelyitä.
Googlailin vähän unikouluhommia, ja Satu Hyvä Voittaa blogissa olikin kirjoittanut tassuttelu-unikoulusta, jota mekin päätettiin koittaa. Tassuttelussa itkevä lapsi rauhoitetaan hellästi tassuttelemalla, silittämällä, tai syliin ottamalla. Kun lapsi on rauhoittunut, lopetetaan tassuttelu, ettei lapsi nukahda silittelyyn, vaan oppii nukahtamaan itse. Tämä kuulosti tosi kivalle systeemille, sillä mikään huudatusunikoulu ei tullut kysymykseenkään.
Ensimmäisenä iltana vastoin kaikkia ohjeita ja suunnitelmia nukutin lapsen viereeni ja nostin nukkuvana omaan sänkyynsä. Hetken kuluttua lapsi heräsi ja oli tietenkin ihmeissään oudosta nukkumapaikastaan, ja tunnin tassuttelun jälkeen rauhoittui ja nukahti uudelleen. Ja TAAS vastoin ohjeita, päätin seuraavasta heräämisestä ottaa lapsen viereeni nukkumaan, koska mulla oli aamulla aikainen herätys ja työpäivä.
Toisena iltana päästiin vihdoin vauhtiin, sillä alkoi viikonloppu ja olisin valmis valvomaan hyvän tarkoituksen edessä!
Tassuttelin tunnin verran, kunnes lapsi nukahti omaan sänkyynsä. Hetken päästä lapsi heräsi, mies kävi tassuttelemassa pari minuuttia (!!) ja lapsi nukkui jälleen. Toisen kerran lapsi heräsi, kun menin itse makkariin nukkumaan, mutta parin minuutin tassuttelulla uni jatkui, ja sitä riitti aamuun asti.
Kolmantena iltana sai taas tassutella tunnin verran, ja kun makuuhuoneesta tunnin päästä kuului pieni inahdus, lähti mies tassuttelemaan. Me oltiin vielä ihan tassutteluamatöörejä, eikä muistettu, että jokaisesta inahduksesta ei kuulu sännätä taaperon luo, vaan hetken voi odottaa josko lapsi jatkaakin itse uniaan. Yöllä tarvittiin pari pientä tassuttelua, ja unta riitti aamuun asti.
Veikko oli jossain vaiheessa yöllä kömpinyt meidän sänkyyn, ja aamulla unenpöpperöisenä herätessään hätääntyneenä pinkaisi pystyyn, katseli ympärilleen ja lattialle, kunnes huomasi pinnasängyssä nukkuvan pikkuveljen ja huokasi, ”voi kauhee kun mä säikähdin”, raukka ihmetteli miksei pikkuveli nukukaan vieressä, kuten aikaisempina öinä.
Perhepedistä omaan sänkyyn siirtyminen sujui kyllä paljon paremmin mitä olin kuvitellut. Samassa sängyssä nukkuessaan lapsi sai vielä öisin maitoa, mutta nyt tässä samassa muutoksessa loppui myös öiset imetykset, oikeastaan ihan itsestään.
Hassua, että aikaisemmin lapsi heräili monta kertaa illassa, ja sain käydä nukuttamassa aina uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta menin itsekin nukkumaan, mutta nyt omaan sänkyyn siirryttyä on iltaheräilyt oikeastaan loppunut kokonaan!
Koska kaikki sujui ihan hassun hyvin, päätettiin me siirtää pinnasänky meidän makkarista poikien yhteiseen makuuhuoneeseen, ja sen jälkeen on oikeastaan yöheräämisetkin loppuneet.
Meillä muuten isompi pojista aika usein on tavannut kömpiä meidän vanhempien sänkyyn keskellä yötä, mutta sen jälkeen, kun pikkuveli muutti huonekaveriksi, ei lapsi ole kertaakaan lähtenyt yöllä pois omasta huoneestaan!
Nyt kun koko homman aloittamisesta on kulunut parisen viikkoa, meillä tassutellaan edelleen, mutta illat on jo aika rauhallisia ja yöt nukutaan lähes aina kokonaan. Vähän kyllä haikeaakin, kun vierellä ei nuku enää pientä tuhisevaa vauvaa, eikä kukaan töki keskellä yötä pienillä kylmillä varpailla naamaan, mutta toisaalta aika ihanaakin, kun meidän parisängystä ei vie puolikasta siinä keskellä poikittain nukkuva lapsi, haha.
Puss och Kram printti saatu Magia Graphicsiltä