Neljä vuotta sitten kaikki tuntui rullaavan mukavasti. Meillä oli kaksi lasta ja kotona vipelsi neljän terrierin lauma. Kuopus oli kasvanut parivuotiaaksi, vauva- ja taaperoaika alkoi olla takanapäin ja nyt alkoi tuntumaan sille, että meidän kotiin voisi mahtua muitakin lapsia. Ei omia, vaan tilapäisesti kotia tarvitsevia lapsia.

Sijaisperheenä toimiminen oli mulle lähipiiristä tuttua, mutta en ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, että ryhtyisin itse sijaisvanhemmaksi. Toisaalta tutuksi oli tullut vain pitkäaikaisena sijaisperheenä toimiminen ja nyt me pohdittiin olisiko sellaiselle lyhytaikaiselle sijaisperheelle tarvetta. Sellaiselle perheelle, joka voisi ottaa suoraan kriisitilanteesta lapsen luokseen asumaan tilapäisesti, eli niin pitkäksi aikaa kuin olisi tarvetta.

Ei jääty tätä sen enempää keskenämme pohtimaan, vaan otettiin yhteyttä lastensuojelun sosiaalityöntekijään ja kuultiin, että tällaista toimintaa on kyllä olemassa ja tällaisista perheistä onkin kova pula.

Sovittiin sosiaalityöntekijän kanssa tapaaminen meidän kotiin ja saatiin kuulla lyhytaikaisena sijaisperheenä toimimisesta lisää. Samalla meille vahvistui ajatus siitä, että tämä voisi tosiaankin olla juuri meidän juttu. Iloksemme kuultiin, että pian olisi alkamassa PRIDE-valmennus, johon me mahduttaisiin myös mukaan!

PRIDE-VALMENNUS

PRIDE-valmennus on ryhmämuotoinen valmennus, joka kaikkien sijaisvanhemmaksi haluavien tulee käydä. Valmennukseen osallistuu perheen molemmat vanhemmat (jos siis perheessä on kaksi aikuista), vaikka vain toinen toimisi päätoimisena perhehoitajana, eli sijaisvanhempana.

Puolisen vuotta kestävään PRIDE-valmennukseen kuului yhdeksän ryhmätapaamista, eli sellaista tapaamista jossa oli kouluttajat ja kaikki meidän valmennukseen osallistuvat pariskunnat ja sinkkuvanhemmat. Näiden lisäksi tavattiin välillä pelkästään kouluttajia, ehkä pari kertaa valmennuksen aikana.

Jokaisella ryhmätapaamisella oli eri teema ja jokaisen tapaamisen jälkeen saatiin kotitehtäviä. Tehtävät eivät olleet mitään rasti ruutuun tehtäviä, vaan niissä joutui usein pohtimaan esimerkiksi omaa lapsuuttaan tai mahdollisesti elämän aikana koettuja menetyksiä aika syvällisestikin.

Ryhmätapaamisissa käsiteltiin monenlaisia sijaisvanhemmuuteen liittyviä asioita, kuten esimerkiksi sitä miten erilaisista lähtökohdista sijoitetut lapset usein tulevat ja miten tavallista on, että sijoitetuilla lapsilla on erilaisia haasteita ja esimerkiksi kehitysviiveitä, jotka voivat vaikuttaa sijaisperheen arkeen monin eri tavoin.

Välillä tehtiin mielikuvaharjoituksia, joiden avulla pyrittiin eläytymään sijoitetun lapsen tai hänen vanhempiensa asemaan ja tunteisiin. Tarkoitus oli oppia myös ymmärtämään miten vaikea tilanne sijoitetulle lapselle aivan vieraaseen perheeseen muutto voi olla ja miten lasta voisi tässä auttaa.

PRIDE-valmennus päättyy loppukeskusteluun, jossa viimeistään tehdään päätös siitä soveltuuko perhe sijaisperheeksi. Joskus perhe itsekin voi tulla valmennuksen edetessä siihen tulokseen, ettei sijaisvanhemmuus olekaan oma juttu, ei ainakaan juuri sillä hetkellä.

Yksi valmennuksen ideoista onkin juuri se, että valmennuksen aikana pääsee ikään kuin sovittamaan sijaisvanhemman takkia, eikä valmennukseen osallistuminen velvoita ryhtymään sijaisvanhemmaksi.

Meille valmennuksen edetessä kerta toisensa jälkeen vahvistui tunne siitä, että tämä todellakin on meidän juttu!

PERHEEKSI PIENILLE LAPSILLE

Mulla oli ollut koko ajan suurimpana haaveena sijaisvanhemmaksi ryhtymisessä se, että saataisiin meidän perheeseen vauvoja! Niinpä sovittiin yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa, että me voitaisiin toimia perheenä pienille, 0-3 vuotiaille lapsille.

Meistä tuli ”kriisiperhe”, kuten siinä kunnassa, jossa aloitettiin, tätä toimintaa kutsuttiin. Meistä ei siis tuolloin vielä tullut päivystävä sijaisperhe, sillä toiminta oli hieman erilaista. Päivystävä sijaisperhe on sitoutunut hakemaan lapsen luokseen tunnin sisällä siitä, kun puhelin soi. Me ei tosiaan oltu aluksi päivystävä sijaisperhe, vaan toiminta perustui siihen, että meille soitettiin lapsesta ja puhelun aikana saatiin itse päättää haetaanko lapsi meille. Mutta kuka nyt voisi sanoa ei, jos jossain on lapsi odottamassa tilapäistä kotia!

Me saatiin PRIDE-valmennus päätökseen keväällä ja alettiin heti silloin odottamaan meille lasta. Mutta saatiin odotella koko kevät ja kesäkin. Vihdoin syksyllä soi puhelin ja saatiin meille meidän kovasti odottama ensimmäinen lapsi. Kaikki tuntui aluksi kovin jännittävältä, mutta samalla myös hurjan luonnolliselta. Ja edelleen vain vahvistui tunne siitä, että tämä todellakin on meidän juttu.

Sijoitus päättyi ja elettiin taas samanlaista arkea meidän oman perheen kesken kuin ennenkin.

PÄIVYSTÄVÄ SIJAISPERHE

Toisen sijoituksen jälkeen, kun oltiin toimittu vuosi kriisiperheenä, me alettiin pohtimaan, että haluttaisiin tehdä tätä työtä vähän toisin. Muuten ihan samalla tavoin, mutta oltaisiin valmiita sitoutumaan tähän työhön enemmän. Tiedettiin, että Tampereen kaupungin Luotsilla lyhytaikaiset sijaisperheet päivystävät ja tuo päivystystoiminta kuulosti sellaiselle, jota mekin haluttaisiin tehdä.

Päivystävä sijaisperhe on valmis ottamaan lapsen luokseen tunnin varoitusajalla ja lapsi asuu päivystysperheessä yleensä joitain viikkoja tai kuukausia, joskus vuodenkin.

Kaksi vuotta sitten meistä tuli päivystävä sijaisperhe ja tämä työ (tai elämäntapa) on kyllä vienyt täysin mukanaan. Sijaisperheitä on monenlaisia. Osa perheistä on pitkäakaisia sijaisperheitä, joissa lapsi asuu usein aikuistumiseen saakka, osa perheistä on lyhytaikaisia, osa ehkä molempia. Päivystänä sijaisperheenä toimiminen on ollut juuri meidän perheelle sopiva tapa toimia.

Olen ollut kotona siitä lähtien, kun meidän esikoinen syntyi. Tein monta vuotta kotona töitä meidän yritykselle, joten tähän päivystysperhetyöhön oli myös helppo siirtyä, kun en esimerkiksi joutunut jäämään kodin ulkopuolisesta työstä pois. Olin ollut jo pitkään kotona, joten kotona lasten kanssa oleminen oli jo tuttua puuhaa. Tavallaan mikään ei ole muuttunut tämän työn myötä ja toisaalta tämä on muuttanut meitä ja meidän perhettä hurjan paljon. Mutta vain hyvällä tavalla!

Tällä hetkellä me toimitaan päivystävänä sijaisperheenä perheenä pienille, alle kouluikäisille lapsille. Edelleen odotan innolla pieniä tuhisevia vauvoja, mutta nyt omien lasten ollessa jo vähän isompia, tuntuu luontevalle hoitaa myös isoja leikki-ikäisiä, tai eskari-ikäisiä lapsia. Ehkä joskus omien lasten kasvaessa toimitaan sijaisperheenä koululaisille, sitäkään ei vielä tiedetä.

LUE MYÖS:

Päivystävä sijaisperhe – mitä päivystäminen tarkoittaa?

Miltä lapsesta luopuminen tuntuu?

Millaista on olla sijaisäiti?

Päivystysperhetyöhön liittyen monia usein kiinnostaa millaisia vastoinkäymisiä me ollaan tässä työssä kohdattu. Tätä kysytään aika usein ja joka kerta mua jopa vähän nolottaa, kun en oikein keksi mitään hankaluuksia, joita me oltaisiin kohdattu. En kuitenkaan haluaisi antaa tästä työstä liian ruusuista kuvaakaan, sillä eihän tämä työ toki aina ole helppoa, eikä tällainen työ varmasti kaikille sovi.

Kuten Kaksplussan haastattelussa totesinkin, olen luonteeltani tosi optimistinen ja näen asioissa usein niiden hyvät puolet. Ehkä joku muu saattaisi kokea vastoinkäymisinä ne asiat, joista itse ajattelen, että ne vain kuuluvat osaksi tätä työtä. Tai ehkä me vain ollaan oltu onnekkaita, kun ollaan säästytty suuremmilta vastoinkäymisiltä.

Tässä nyt kuitenkin pieni lista asioista, joita saattaisi pitää vastoinkäymisinä tai tämän työn haasteina:

ENNAKOIMATTOMUUS

Aika monessa muussa työssä on helppo ennakoida tulevaa. Tulevien viikkojen ja kuukausien työvuorot ovat usein etukäteen tiedossa, kuten sekin milloin ja minkä verran voi pitää lomaa.

Tässä työssä ei montakaan asiaa tiedä etukäteen. Päivystysvuorossa ollaan aina siihen asti, kunnes perheeseen sijoitetaan lapsi, eikä kukaan tietenkään etukäteen voi kertoa milloin tämä tulee tapahtumaan. Edes sillä hetkellä, kun perheeseen sijoitetaan lapsi, ei yleensä ole tietoa siitä kauan lapsi tulee perheessä asumaan, eikä välttämättä sijoitettavasta lapsestakaan ole tuolloin tiedossa kuin lapsen ikä ja sukupuoli. Lapsi voi asua päivystävässä sijaisperheessä viikkoja, kuukausia tai yli vuodenkin, eikä tuota aikaa usein tiedetä missään vaiheessa kovin tarkasti. Aika hahmottuu asioiden edetessä, ja vaikka lapsi asuisi päivystävässä sijaisperheessä yli vuodenkin, saattaa päivämäärä, jolloin lapsi muuttaa pois, selvitä vasta muutamaa viikkoa ennen lapsen muuttoa.

Jos ei ole tottunut sietämään tällaista ennakoimattomuutta, voi tämä tuntua haasteelliselta ja vaikealta. Meille tämä ennakoimattomuus on sopinut oikein hyvin, sillä tykkään tämän työn tuomasta vaihtelusta ja siitä, etten välttämättä etukäteen tiedä millaisia seuraavat kuukaudet tulevat olemaan.

SUUNNITTELEMATTOMUUS

Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen kohtaan, eli tässä työssä ei voi juurikaan suunnitella omia menojaan tai lomiaan etukäteen. Toki sellaisia arkisia menoja voi olla ja niitä voi suunnitella, mutta harvoin kovin kauaa aikaisemmin kukaan tietää sitä, milloin voi pitää lomaa. Tällöin ei tietenkään voi esimerkiksi varailla lomareissuja etukäteen tai muutenkaan tehdä tarkempia lomasuunnitelmia kovin aikaisin.

Päivystävät sijaisperheet voivat pitää lomaa aina silloin, kun sijoitus päättyy. Tämä voi olla mihin vuodenaikaan tahansa, eikä ajankohtaa usein tiedä kovinkaan kauaa etukäteen. On myös mahdollista, että perheessä on esimerkiksi koko kesän ajan sijoitettuja lapsia, jolloin varsinaista oman perheen kesken vietettyä kesälomaa ei voi pitää ollenkaan.

Tämäkin on ollut mulle ihan Ok. Ainoastaan joitain lomareissuja olisi joskus mukava miettiä, suunnitella ja varailla hyvissä ajoin, varsinkin, jos reissuun kuuluu vierailu sellaisessa paikassa, jonne pääsyliput täytyisi ostaa viikkoja tai kuukausia etukäteen. Tällaisia menoja meillä on aika harvoin, joten tämäkään ei ole meitä haitannut.

Eikä lomailuun aina tarvita edes varsinaista lomaa tästä työstä. Lomalta tuntuu sekin, kun omat lapset ovat kesälomalla koulusta ja päiväkodista, jolloin saadaan viettää melko aikataulutonta elämää ja lorvailla aamupalapöydässä vailla kiirettä minnekään. Eikä meidän kesät ole oikeastaan olleet juurikaan erilaisia silloin, kun meidän perheessä on ollut yksi tai kaksi extralasta enemmän. Me ollaan tehty mukavia kotimaan kesälomareissuja niin, että mukana ovat olleet myös meille sijoitetut lapset, eivätkä nämä reissut varmastikaan ole eronneet mitenkään niistä reissuista, jotka ollaan tehty vain meidän oman perheen kesken.

TÖISSÄ 24/7

Tässä työssä ei ole ilta- tai viikonloppuvapaita, vaan töissä ollaan 24/7 silloin, kun perheeseen on sijoitettu lapsia. Lapsilla on yleensä tapaamisia heidän biologisten vanhempiensa kanssa, ja jos lapset tapaavat vanhempiaan esimerkiksi yön yli kestävillä kotilomilla, on tämä vastaavasti myös omaa aikaa meidän perheelle. Aina tällaisia tapaamisia ei lapsilla ole, vaan tapaamiset voidaan toteuttaa esimerkiksi valvottuina tunnin tai kahden kestävinä tapaamisina. En oikeastaan koskaan ajattele olevani töissä silloin kun hoidan meidän kodissa meidän perheeseen sijoitettuja lapsia. Lapset sujahtavat yleensä nopeasti osaksi meidän perhettä ja mieluummin ajattelen niin, että sijoitusten aikana me eletään vain ihan tavallista arkea, mutta suuremmalla porukalla.

ELÄMÄN EPÄREILUUS

Jos kuvittelee, että maailma on reilu paikka ja kaikilla lapsilla on samanlaiset mahdollisuudet ja lähtökohdat elämään, karisee tällaiset kuvitelmat varmasti nopeasti, kun hyppää sijaisvanhemman saappaisiin. Tässä työssä viimeistään huomaa sen, että elämä ei ole reilua, eikä kaikilla lapsilla ole todellakaan samanlaiset mahdollisuudet pärjätä ja edetä elämässään. Jos tällaiseen ei ole varautunut tai nämä asiat tulevat yllätyksenä, saattaa työ tuntua liian raskaalle ja kuormittavalle.

Mulle tämäkin on yksi niistä syistä, joiden takia tämä työ tuntuu tärkeälle ja mielekkäälle. Saan iloa siitä, että tiedän tuovan jonkun lapsen elämään jotain hyvää ja merkityksellistä.

HAASTEELLISET LAPSET

Me toimitaan päivystävänä sijaisperheenä pienille, alle kouluikäisille lapsille. Varmasti useimmiten kaikki sujuu sijoitettujen lasten kanssa aivan mukavasti, mutta on myös tavallista, että pienilläkin lapsilla on erilaisia haasteita. Vauva saattaa kärsiä esimerkiksi huumevieroituksesta tai leikki-ikäinen on ollut pitkään vailla huolenpitoa, mikä voi näkyä esimerkiksi haastavana käyttäytymisenä. On lapsia, joille ei ole opetettu oikeastaan mitään ja heidän kanssaan lähdetään liikkeelle aivan perusasioista.

Usein se tavallinen ja turvallinen, välillä tylsältäkin tuntuva arki rutiineineen näkyy nopeasti positiivisesti sijoitetuissa lapsissa. Kaikki pienetkin edistymiset motivoivat hurjasti ja tuovat iloa tähän työhön.

Me päivystysperheet saadaan tukea tähän työhön mm. kuukausittaisesta työnohjauksesta, sekä meidän perheen omilta ohjaustyöntekijöiltä. Tämän takia tätä työtä voi tehdä luottavaisin mielin, sillä on mukava tietää, ettei mahdollisten haasteiden tai vastoinkäymistenkään kohdalla tarvitse selvitä yksin.

HANKALAT VANHEMMAT

Aika usein multa kysytään, että onko meillä ollut hankaluuksia lasten biologisten vanhempien kanssa tai ollaanko koettu vanhempien puolelta jotain pelottavaa. Mutta ei kyllä olla koskaan! Toki kaikki tällainen on varmasti mahdollista, mutta useimmiten paha olo puretaan viranomaisiin, ja meidän sijaisvanhempien kanssa yhteistyö sujuu hyvin. Me sijaisperheet ollaan usein aika tiiviissäkin yhteydessä lasten biologisiin vanhempiin, soitellaan (sovitusti) kuulumisia, kuljetetaan lapsia tapaamisiin ja voidaan esimerkiksi lähettää kuvaviestejä lasten arkipäiväisistä puuhista. On varmasti kaikkien etu, että yhteistyö lasten vanhempien ja sijaisperheen välillä sujuu mukavasti.

KOKO PERHEEN TYÖ

Tätä työtä ei voi tehdä vain perheen toinen aikuinen, vaan tässä on mukana ihan koko perhe. Kun omaan kotiin sijoitetaan vieraita lapsia, vaikuttaa se ihan varmasti koko perheen elämään. Meidän lapset ovat onneksi suhtautuneet tähän työhön tosi hyvin. Uskon, että tähänkin voi vaikuttaa myös itse huomioimalla kaikki lapset, niin omat kuin sijoitetut, tasapuolisesti. Varsinkin silloin, kun sijoitetut lapset tapaavat vanhempiaan, tehdään me omien lasten kanssa yleensä jotain spessua ja erityisen mukavaa, tämäkin on mun mielestä tärkeää, että vietetään myös oman perheen kesken aikaa silloin kun se on mahdollista.

Toki ymmärrän, että aina kaikki ei suju hyvin, vaan omat lapset saattavat kuormittua liikaa, jolloin tällainen työ ei ole mahdollista.

KIINTYMINEN JA LUOPUMINEN

Tähän työhön kuuluu lapsiin kiintyminen ja lapsista luopuminen. Tämä on ehkä jopa tämän työn tärkeimpiä asioita! Juuri se, että lapseen kiintyy ja lapsi saa kiintyä yhteen turvalliseen aikuiseen on suuri ero perhe- ja laitoshoidon välillä.
Lapsiin kiintyy usein aika nopeasti, mutta pitkien, useiden kuukausien kestävien sijoitusten aikana lapsiin ehtii kiintyä aivan hurjan voimakkaasti. Tällöin luopuminen on tietenkin todella vaikeaa ja ikävä luopumisen jälkeen kova. En varmasti unohda koskaan ketään meille sijoitettua lasta, mutta on myös lapsia, joita tulen jollain tavalla ikävöimään varmasti aina.

Kaikesta tästä huolimatta tämä työ on mun mielestä ihanaa, enkä osaisi kuvitella juuri nyt tekeväni mitään muuta, kuin juuri tätä työtä. Mulle sopii niin ennakoimattomuus, suunnittelemattomuus kuin sekin, että ”töissä” ollaan aina (koska eihän tämä oikeastaan työltä tunnu). Ja vaikka tällä kertaa luettelin vain pelkästään tähän työhön liittyviä haasteita (kun niitä on niin monesti kyselty!), on tässä työssä hyviä puolia rutkasti enemmän!