Kello on 7.20, kun kännykän herätysääni pärähtää soimaan yöpöydällä. Kurkottelen puoliunessa sammuttamaan herätyksen, mutta en kuitenkaan nouse vielä, sillä olen laittanut kännykkään kolme herätystä, aivan kuten kaikkina muinakin arkiaamuina.
7.45 on pakko nousta, sillä koululainen täytyy herättää. Laitan lapselle aamupalan ja syön samalla itsekin ja juon ison kupillisen kahvia kauramaidolla. Olen sopinut tälle päivälle Instagramiin yhteistyöpostauksen, ja julkaisen sen samalla, kun hörpin kahviani. Huudan heipat oven raosta ulos puikahtavalle koululaiselle.
Maailman aamu-unisin kuopus, jota saa tavallisesti herätellä kymmenen minuuttia ja kantaa lopulta sängystä aamupalapöytään, onkin herännyt hetkeä aikaisemmin ihan itsestään ja haukkoo parhaillaan viimeisiä palasia karjalanpiirakastaan. Hoputan lasta pukemaan päivävaatteet, että päästään lähtemään päiväkotiin. Puen itselleni toppatakin, kaulahuivin ja pipon (kuten aina) ja olen läkähtyä matkalla kuumuuteen (kuten aina). Tuntuu vain niin järjettömälle, että helmikuussa voisi lähteä ulos ohuella takilla! En uskalla, sillä en tykkää palella. Lapsi pyöräilee mutaisella hiekkatiellä ja harpon reippain askelin perässä. Ulkona näyttää ja kuulostaa aivan pääsiäiselle.
Olen takaisin kotona 40 minuuttia myöhemmin, käyn suihkussa ja teen omat aamutoimeni loppuun.
Siivoan ruokapöydältä meidän loput aamupalasotkut pois ja imuroin kodinhoitohuoneen, joka näyttää siltä kuin sitä ei oltaisi imuroitu viikkoon. Todellisuudessa olen imuroinut sen alle 24 tuntia sitten. Päätän tehdä pari nopskaa juttua, eli laitan pyykit koneeseen, tyhjään kuivurin ja kiikutan puhtaat pyykit paikoilleen. Tyhjään tiskikoneen ja järjestelen muutaman tavaran omille paikoilleen ja petaan sängyn. Huomaan, että makuuhuoneen peili on likainen ja haen ikkunanpesusuihkeen ja talouspaperia. Ihmettelen miksi peili ei puhdistu ollenkaan, vaan mitä enemmän pesuainetta siihen suihkuttelen ja pyyhin peiliä, sitä likaisemmalta se vain näyttää! Huomaan, että ikkunanpesuaineen sijaan olen suihkutellut peiliin vessanpesuainetta! Kääk, toivottavasti se ei ole mitään syövyttävää, joka saa peilin pinnan pian kuplimaan kuin siihen olisi heitetty jotain happoa. Pyyhin peiliä vedellä huuhdellulla rätillä ja toivon, etten ole pilannut peiliä. Haen vielä sitä ikkunanpesusuihketta ja peili alkaa hohtaa puhtaana. Huh.
Huomaan, että tähän kaikkeen ”nopskaan” kului reilu tunti aikaa. Teen lounaaksi ”voileipäsalaatin” eli salaattipohjan, jonka päälle laitan samoja juttuja, kuin voileivällekin, eli kalkkunaleikettä ja juustoa. Kuulostaa oudolle, mutta tykkään tästä ja syön tätä aika usein! Samalla kun syön salaattia selaan Instagramia. Julkaisen aamulla julkaistuun yhteistyöpostaukseen liittyvät IG-stoorit ja alan koostaa toiselle asiakkaalle edellisellä viikolla päättyneen yhteistyön raportteja. Koululainen soittaa ja kysyy lupaa mennä koulusta suoraan kaverin luo, samaan aikaan mies tulee töistä kotiin. Lähetän raportit ja kirjoitan heti perään laskun.
Mietin jaksaisinko siivota yhden siivousta odottavan kaapin (en jaksa) tai laittaisinko jotain kirppisjuttuja myyntiin (äh, tämäkään ei nyt innosta). Keitän kahvia ja istahdan sohvalle (koska voin!) ja luen hetken aikaa Unelmaduunarin tilipäivä kirjaa kännykästä. Kirja on ihanan inspiroiva ja täynnä kiinnostavaa infoa, mutta mulle jää nyt päällimmäisenä mieleen Satun havainto kreetalaisravintolan sisäänheittäjänä: Suomalaisille ei pidä koskaan puhua ensimmäisenä suomea, vaan englantia, koska kukaan suomalainen ei halua näyttää suomalaiselta. Niin totta, että naurattaa vieläkin!
Kohta täytyy lähteä hakemaan kuopus päiväkodista, mutta sitä ennen laitan paistovalmiin kana-kasvismurekkeen uuniin, enkä tunne sekuntiakaan huonoa omaatuntoa siitä, että tänään meillä ei syödä alusta saakka itse tehtyä ruokaa (ja silti mun tekisi mieli huomauttaa, että kyllähän meillä kuitenkin useimmiten tehdään ruoka ihan itse! Aaargh!)
Puen taas toppatakin, kaulahuivin ja pipon ja lähden hakemaan kuopusta päiväkodista. Lapsi kysyy ensimmäisenä, että mihin kivaan paikkaan tänään mennään? Me oltiin viime viikko ns. takapäivystyksessä, eli päivystyspuhelinta ei tarvinnut kuljettaa mukana ja humputeltiinkin viikko vähän siellä sun täällä. Käytiin mm. Superparkissa, Taikaponitallilla ja sisähuvipuistossa ja kuopus ilmeisesti ajattelee, että sama meno jatkuu tälläkin viikolla. Tämä viikko päivystetään niin, että ollaan valmiudessa hakemaan lapsi meille tunnin varoitusajalla, joten mitään ihmeempiä menosuunnitelmia ei tälle viikolle ole. Muutenkin tämä päivä oltaisiin oltu vain kotona.
Syödään koko perhe yhdessä, kuten aina. Ruuan jälkeen mies lähtee kuskaamaan esikoista harrastukseen ja me jäädään kuopuksen kanssa kotiin.
Lapsi rakentelee hetken Legoilla ja haluaa sitten katsoa Netflixistä pari jaksoa Pipsa Possua, josta on tullut yllättäen lapsen lemppari Kapteeni Kalsarin oheen. Lapsi katsoo ohjelmaa ja laittaa sen vähän väliä pauselle toistaakseen juuri kuulemiaan mielestään hauskoja lauseita. ”Eikö niin hauskasti sanottu”, kuulen monta kertaa lapsen sanovan.
Jääkaapissa on kaksi litraa maitoa tämän päivän päiväyksellä ja mietin mihin toisen purkin käyttäisin. En ainakaan tee riisipuuroa, sillä edellisellä kerralla poltin meidän keittiöntason rikki!! Pyydän lapsen ”apuun” ja tehdään yhdessä pannaritaikina.
Esikoinen tulee kaverin perheen kyydissä kotiin. Puuhastellaan hetken aikaa jotain ja syödään juuri uunista putkahtanut pannukakku iltapalaksi omenasoseen kanssa.
Kello on 20 ja iltapalat syöty ja lasten iltapesut tehty. Isompi lapsista siirtyy omaan huoneeseensa lukemaan ja me mennään kuopuksen kanssa kirja kainalossa meidän kolmanteen lastenhuoneeseen, jota me kutsutaan edelleen X:n huoneeksi sen edellisen asukkaan mukaan. Kuopuksen huoneessa on yläsänky, ja siksi luetaan tuolla toisessa huoneessa, jossa saadaan istuskella matalan sängyn päällä.
Olin ajatellut lukea ensimmäisen luvun Pikkis ja talvensiemenet kirjasta, mutta ekan luvun jälkeen lapsi kysyy järkyttyneenä, ”Äiti, etkö sä lue enempää? Etkö sä halua tietää mitä ne pallerot oikein on? Mua olisi kyllä kiinnostanut!”. Luetaan vielä toinen luku ja sen jälkeen vielä pari sivua Tatun ja Patun outoja aakkosia. Mietin miten lapsi ei kyllästy näihin outolalaisiin veljeksiin koskaan!
Halin ja pusuttelen kuopuksen omaan sänkyynsä unille ja istahdan olohuoneen sohvalle nakuttelemaan blogiin nämä tämän päivän tuiki tavalliset tapahtumat.
Kohta käyn sanomassa esikoisellekin hyvät yöt ja sen jälkeen katsotaan miehen kanssa jakso jotain sarjaa. Harmillisesti meillä ei ole juuri nyt oikein mitään superhyvää sarjaa kesken, eikä olla vielä löydetty uutta.
Yön nukun päivystyspuhelin sängyn vieressä ja toivon, ettei puhelin soisi yöllä. Samaan aikaan toivon, että puhelin soisi jo pian, sillä kaipaisin jo vähän säpinää päiviini. Mietin taas onko väärin toivoa meille (kiireellisesti sijoitettua) lasta, sillä se tarkoittaa sitä, että vastaavasti jossain toisessa perheessä asiat on mennyt kurjasti. Tämä oman perheen kesken vietetty aika ja nämä leppoisat päivät ovat kyllä aivan ihania, mutta silti musta tuntuu, että jotain täältä meidän kotoa puuttuu. Ehkäpä se puhelin kohta jo soi?
Mukavaa viikkoa!
